On samanaikaisesti hyvin helppoa ja haastavaa olla nettiäiti.
Nykyään kaiken voi googlata. Mihin tahansa eteen tulevaan ongelmaan löytyy vastaus netin keskustelupalstoilta. Voin tehdä itse alustavan silmätulehdusdiagnoosin ja todeta, ettei tuo vaiva ollutkaan vaarallinen, vaan ihan normaali juttu.
Facebookin mammatutuilta tai -ryhmistä saan parhaat vinkit vauvan varustamiseen, vyöhyketerapeutin valintaan tai mihin ikinä keksin vain kysyä. Ikinä en ole saanut niin paljon kommentteja blogikirjoituksiini tai facebook-statuksiini kuin silloin, kun puhe on lapsista.
Netistä löydän myös valtavan valikoiman lastentarvikkeita. Saan aina tilattua sen mieleisen jostakin - minun ei tarvitse pitäytyä paikallisten lastentarvikeliikkeen valikoimissa. Ja lastentarvikekirpputoreja Facebookissa piisaa!
Ongelmaksi tuleekin totuuksien ja vaihtoehtojen moninaisuus. Uskonko tuota vai tätä totuutta? Noudatanko toista, kolmatta vai neljättä suositusta? Mitä edes haluan ja tarvitsen?
Nettiäitiys (kuten äitiys muutenkin) on valintojen tekemistä. Tarvitaan kriittisyyttä saatuja vastauksia kohtaan ja oman polun hahmottamista. Mikä on meille oikea vastaus ja sopiva vaihtoehto?
Toinen puoli nettiäidin arjesta on rumempi, ja siihen onneksi törmään itse harvemmin.
Mitä ikinä mainitsenkin lapsestani tai kasvatusmetodeistani, jonkun mielestä olen pöpelikössä. Netissä saan helposti ystävällisten neuvojen lisäksi haukut ja varoituksia siitä, kuinka olen pilaamassa lapseni elämän. Lastani tai kotiolojani näkemättä joku voi tuomita minut täysin.
Menisikö kukaan neuvomaan naapuriaan kasvatuskysymyksissä? Netissä se on jokapäiväistä. Neuvoja saa, vaikkei niitä edes kysy.
Erityisesti me blogiäidit olemme vaaran vyöhykkeellä. Olen lukenut tutuista blogeista pitkiä kommenttiketjuja, joissa lukijat ottavat rajustikin kantaa bloggaajaäidin perheen valintoihin.
Nettiäitinä saa olla rauhallinen ja luja, ettei pahoita mieltään tai harhaudu omalta polulta muiden painostuksesta.
Pidän itseäni nettiäitinä, ja sellaisena myös haluan pysyä. Netti on seuranani joka päivä monessa asiassa. Se antaa minulle paljon, mutta myös vaatii minulta paljon, varsinkin kun olen valinnut aktiivisen roolin netin sisällöntuottajana.
Välillä mietin, onko äitiys ollut helpompaa ennen nettiä, ennen informaatiotulvaa ja aikasyöppöä. On ollut vähemmän totuuksia ja tietoa, vähemmän tuomitsijoita. Toisaalta vaihtoehtoja ja vertaistukeakin on ollut tarjolla vähemmän.
Netti taitaa olla monelle kotiäidille tänä päivänä henkireikä, kun päivät täyttyvät pissavaipoista ja kasvissoseista eikä naapuriinkaan aina ehdi kahville.
Vaikka kyllä minä mielelläni tulen sinne naapuriinkin, jos sumpit tarjotaan. :)
Tulipa mieleen, että turha on itkeä, että joku tuomitsee tai arvostelee, jos itse omaehtoisesti jakaa elämäänsä, arvojaan, valintojaan jne. netissä esim. blogissa. Netti on asia, jota yksi pieni ihminen ei voi hallita.
VastaaPoistaItse käytän töissä, pakosta, koko ajan tietokonetta, joten kotona sen käyttö jääkin näihin harvoihin hetkiin.
Ehkä kannattaa miettiä, mitä jakaa ja milloin. Säästyy monelta murheelta.
Nahkan parkitseminen on paikallaan, jos ei kestä kommentteja. Toki asiat voi esittää monella tapaa, mutta toisia on turha yksin syyttää.
Kaikkea hyvää Sinulle.
t. blogisi uudehko lukija
Juuri tämän takia olen itse aika tarkka siitä, mitä jaan blogissani. En halua saattaa lähipiiriäni alttiiksi nettijulkisuuden mukanaan tuomille ikäville sivuvaikutuksille.
PoistaOlen kuitenkin sitä mieltä, että välillä blogeissa nähdyt kommentit ovat hyvän maun vastaisia. Onko tosiaan niin, että nimettömänä voit arvostella toisen ulkonäköä, pukeutumista ja perhe-elämää tuosta noin vain?
Hei vielä...
PoistaArvostellahan aina saa, mutta taito on esittää argumentti rakentavasti.
Totta on, että nimettömänä on helppo huudella, mutta valitettavasti se on lieveilmiö tälle nettiaikakaudelle.
Minulle on tullut se käsitys, että joillekin ihmisille valitus, arvostelu ja kritiikki ovat elämäntehtävä. He tosin ovat elämässään muutenkin useasti mulle-kaikki-äkkiä-tänne-nyt -tyyppejä eli itsekkäitä ihmisiä. Heille on mahdotonta, että joku voi olla kauniimpi, laihempi, älykkäämpi, onnellisempi, rikkaampi jne. kuin hän itse.
Ainoa keino tasoittaa epäsuhtaa ko. ihmisen ja oman itsensä välillä on mollaus, arvostelu, kritiikki ja piikittely.
Näin se valitettavasti menee. Hiukan psykologiaa opiskelleena ja keittiöpsykologiaa harrastavana tiedän, että tälle ilmiölle on nimikin, mutten kehtaa sitä tähän laittaa, jotten saa kunnianloukkaussyytettä tms.
t. Satu, blogisi uudehko lukija (jolla ei ole netissä ainoatakaan profiilia johtuen ammatista ja työstä)
Mielenkiintoista ajatustenvaihtoa...
PoistaOsut Satu naulan kantaan siinä, että kritiikin voi esittää rakentavastikin. Erityisesti kirjallisessa viestinnässä väärinymmärrysten vaara on suuri, ja siksi argumentointi kannattaisi tehdä kieli keskellä suuta.
Välillä tuntuu, että äitiys on melkein kuin uskonto joillekin: oma tapa näyttäytyy niin erinomaisena, että tyhmempiä saa armotta kritisoida ja valistaa. On tietysti eri asia olla palavasieluisesti jonkun aatteen tai asian takana (vaikkapa puolustaa perhepetiä henkeen ja vereen) kuin ilkeillä ja mollata toisia silkasta kateudesta ilman mitään sen kummempia perusteluja.
Neuvoja voi myös aina tarjota, mutta tyrkyttäminen on eri asia.
Olen itse kolmen jo kouluikäisen äiti ja start up -yrittäjän vaimo. Teen työtä lasten, muorten ja aikuisten parissa. Minulla on terveydenhuoltoalan koulutus ja teen työtäni julkisella sektorilla. Olen aloittelemassa myös toista uraani privaattipuolella... Se asia on niin alussa, ettei siitä voi oikein puhua.
PoistaMinä olen synnyttänyt kaikki lapseni NKL:lla Helsingissä. Mitään niin vaikeaa ja toisaalta palkitsevaa ei ole elämässäni ollut äitiyden lisäksi. Lisäksi joudun joka päivä tekemään töitä, ettei äitiys tapa minussa olevaa naista ja vaimoa. Se on sellainen asia, josta niin monet asiantuntijatkin ovat puhuneet.
Ollessani raskaana moni kommentoi ulkonköäni, kosketteli vatsaani jne. Koin sen monesti erittäin epämiellyttävänä. Jotenkin tuntui, että gravidi nainen on yhteistä omaisuutta, jolla ei ole esim. henkilökontaista reviiriä. Tai toisaalta hänen älynsä ja tunteensa katoavat kasvavan vatsan myötä.
Luulin, että ne tunteet joita tuolloin koin olisivat ohimeneviä. Mutta erehdyin.
Tapaani olla äiti, kasvattaa ja rakastaa lapsiani saa lähes kuka tahansa kommentoida. Lähes joka tilanteessa toiset tietävät paremmin, mikä on lasteni ja meidän perheemme paras. Tuntematta lapsiani, miestäni tai minua kunnolla.
Jos hoidat lapsesi kolmivuotiaaksi kotona olet joko luuseri tai työtä kartteleva ongelmajäte, josta yhteiskunta ei hyödy mitään, koska "et tee kotona mitään".
Jos viet lapsesi päivähoitoon alle kolmivuotiaana, olet itsekäs, koska haluat panostaa opiskeluihisi tai uraasi.
Jokainen perheemme valinta on ollut huono, jos kuuntelen esimerkiksi anoppiani.
Niinpä olen kasannut ympärilleni teflonia ja teen, kuten itse perheenä haluamme. Pääsääntöisesti kykenen olemaan välittämättä toisten mielipiteistä ja kuuntelen mieluummin omaa itseäni, miestäni ja lapsiani, mitä me perheenä ja yksilöinä elämältämme haluamme. Heikkoina hetkinä joku saa tikarinsa ujutettua kilpeni läpi, mutta tähän saakka olen toipunut niistä.
Ja ajatellut: mikä ei tapa, vahvistaa tai parempi on olla hiljaa ja vaikuttaa tyhmältä kuin avata suunsa ja poistaa viimeisetkin epäilyt.
Viime vuosina Jari Sinkkonen on ollut useita kertoja Pohjankartanossa puhumassa kasvatus- ja vanhemmuusasioista. Komppaan monissa asioissa häntä. Hän on intellektuelli, joka ei ole kadottanut omaa maalaisjärkeään eikä kosketusta reaalimaailmaan. Ja hänellä on mielestäni varsin terve tapa suhtautua nykymenoon. Olen monessa asiassa vanhanaikainen vanhempi, mutta koen, että hyvä niin.
Jos Sinua yhtään lohduttaa, että nyt pienokaisesi painaa kuitenkin enemmän syliä, mutta myöhemmin ehkä sydäntä.
Luota itseesi äitinä ja kasvattajana. Riittää, että pystyt perustelemaan valintasi itsellesi ja lapsellesi ja ehkä tekemään kompromisseja puolisosi kanssa, joka ei ehkä ole aina kanssasi samaa mieltä.
t. Satu-äiti, jonka esikoinen täyttää tänään 13 vuotta
Kiitos, Satu, henkilökohtaisesta ja koskettavasta kirjoituksestasi. Juuri samoja asioita olen pyöritellyt itse mielessäni, vaikka olen vasta vähitellen kasvamassa äitiyteen ja ymmärtämässä, mitä se tässä yhteiskunnassa ja minulle merkitsee. Monia yllätyksiä on jo nyt tullut vastaan, esimerkiksi se, kuinka lähipiiri suhtautuu kasvatustapoihimme ja meihin perheenä. Yllätyksiä on onneksi ollut myös positiiviseen suuntaan.
PoistaOlen huomannut, että myös moni lähipiirini äiti painiskelee samojen haasteiden parissa ja yrittää luottaa itseensä kasvattajana lukuisien ristipaineiden alla. Onneksi on näitä positiivisia tukiverkostoja ja ihmisiä, joiden kanssa puhua. Ja tämä blogi, joka myös pystyy herättämään tärkeää keskustelua äitiydestä ja vanhemmuudesta.
Katselen tässä juuri, kuinka poikani opettelee kääntymistä ja ryömimistä tuossa leikkimatolla ja tarvitsee minua, äitiään. Se tuntuu sydämessä asti. :)
Tiedätkö mitä, perheenä kasvaminen jatkuu vieläkin, vaikka neitimme on jo 13 vuotta. Yksi suurimmista yllätyksistä minulle on ollut sellainen, josta en osannut aavistellakaan ennen kuin lapsemme kasvoivat hiukan isommiksi. Lapset kasvattavat minua ihmisenä. Ja siinä kasvamisessa on sekä negatiivisiä että positiivisiä asioita. Se on ollut välillä kipuilua, mutta myös hienoja onnistumisen elämyksiä.
PoistaYksi hienoimmista on se, että huomaa omien lasten pärjäävän esimerkiksi koulutyössä. Tosin tuskaakin koulu on tuonut mukanaan, sillä kiusaamista on ainakin lastemme koulussa aika paljon, vaikka koulu onkin KiVa-koulu eli kiusaamista vastustava. Ja on kamalaa huomata, että on paljon äitejä ja isiä, joilla ei riitä aikaa lapsilleen tms.
Mainitsit poikasi tarvitsevan Sinua. Minusta oli hieno huomata, että olin tärkeä lapselleni. Myös se, että lapseni tarvitsee minua. Asian toisenkin puolen olen kokenut. Nimittäin imetettyäni jokaista lastani reilun vuoden, minulle on tullut ahdistusta siitä, että minun täytyy olla kotona aamulla ja illalla. Onneksi mieheni näki ahdistukseni ja päästi minut "lomalle" eli olin kotoa pois pidennetyn viikonlopun ja imetys loppui siihen. Se helpotti kummasti.
On minunkin äitiydessäni kaiken kaikkiaan enemmän positiivisia kuin negatiivisia kokemuksia.
Esimerkkinä voisin mainita kokemuksen tältä kesältä. Eräs perheetön ystävämme tuli Helsingistä tänne Ouluun, kotikonnuilleen lomalle ja kävi tapansa mukaan meillä kylässä, pidemmän kaavan mukaan. Tämä mies, lukion opettaja ammatiltaan, ihasteli lastemme hyviä pöytätapoja ja lisäsi, että hän kehtaisi mennä lastemme kanssa Helsingin hienoimpiin ravintoloihin eikä tarvitsisi hävetä. Voit varmaan äitinä kuvitella, että tuntui mukavalta. On kannattanut sanoa ne kolme miljoonaa eri kertaa monesta eri asiasta ja tuntea turhautumista, kun poika aina uudelleen pyyhkii likaiset kätensä housun puntteihin jne.
Tosin eräs asia meinaa välillä painaa. Äitinä koen olevani epätäydellinen ja riittämätön. Se täytyy vain oppia hyväksymään ja elämään se tunteen kanssa.
Eräs eläkeikäinen ystäväni totesi kerran mielestäni todella osuvasti. Riittää kun tekee parhaansa ja joskus se paras on valitettavasti vain riman alitus.
Tässäpä muutama ajatus, joita tuli mieleen, kun luin kirjoituksesi.
Kiitos , kun herätät ajatuksia kirjoituksillasi.
Mukavaa iltaa.
t. Satu
Taidat Satu olla ensimmäinen lukijani, joka on jakanut ajatuksiaan näin laajalti täällä kommenteissa. Kiitos siitä!
PoistaJuuri nuo mainitsemasi eri puolet vanhemmuudesta ovat niitä, joita odotan. Olen itsekin jo tajunnut lapseni kasvattavan miltei enemmän minua kuin minä häntä. Ja kyllä, minäkin kaipaan välillä taukoa vanhemmuudesta ja koen riittämättömyyden tunteita. Ja haluaisin opettaa lapsilleni ne hyvät pöytätavat - siitäkin oli vasta puhetta. Parhaani ainakin aion yrittää ja koettaa muistaa, että se riittää.
Aivan sinua tuntematta (mitä nyt näitä kommenttejasi lukeneena) saan kai onnitella sinua vanhemmuudestasi. Olet selvästi päässyt monella tapaa sen ytimeen ajatuksinesi ja tuntoinesi. :)
Jännityksellä odotan tulevia vuosia ja kaikkea sitä, mitä ne tuovat mukanaan.
Enpä ole itsekään vuosiin antautunut kenenkään "oudon" ihmisen kanssa ajatuksen vaihtoon tällä tavalla.
VastaaPoistaLuulen, että keskeneräinen vanhempi ja äiti sitä aina vaan on. Ja toivottavasti sellaiseen harhaluuloon en koskaan tule, että valmis ja/tai hyvä siinä olisin.
Elämänmittainen tehtävä se minulle kuitenkin on ja parhaani siinä pyrin tekemään. Vaikka sitten välillä riman alittaen.
Toivon Sinulle voimia ja iloa vaativaan tehtävääsi.
t. Satu
Kiitos samoin! Tsemppiä ja aurinkoisia päiviä!
PoistaKuten tässä yllä onkin, koskaan emme ole äiteinä ja vanhempina valmiita. Jo pienikin lapsi opettaa huomaamaan itsessään uusia puolia, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. On riittävää yrittää tehdä parhaansa. Teet valintoja niin tai näin, aina voi tuntea suurta tyydytystä tai täyttä riittämättömyyttä. Äitiys on tasapainoilua näiden kahden välillä. Äitiys on eräällä tavalla sekä kaunis matka että raadollinen elämän epävarmuudelle - yhtäkkiä se tutun turvallinen maailma onkin täynnä kysymyksiä ja epävarmuustekijöitä. Äitinä haluaa antaa lapselleen hyvät eväät ja kasvatuksen elämään, mutta silti tiedostettava että tulevaisuudessa on vain luotettava lapseen ja toivottava, että elämä kohtelee häntä hyvin. Äiti on yhtä aikaa täynnä suurta rakkautta että pelkoa. Lapsen jälkeen tietää, mitä on saanut, mutta tietää myös, mitä voi menettää.
VastaaPoistaMitä tällä yritän sanoa, varmaankin, että äitiys on tunteiden vuoristorataa. Riittää, että pystyy perustelemaan arvonsa ja kasvatustapansa oman perheen sisällä - muiden ajatuksista viis. Arkisemmin materiasta - jokainen pitää ja mieltyy omantyyliseen ja useamman lapsen äitinä, jokaisen lapsen kohdalla on ne omat hyviksi havaitut vaatteet, tavarat ja kalusteet. Vuodenajat ovat erit, minä olen erilainen jokaisen vauva-aikana sekä vauvat ovat erilaisia. Mikä toimii toiselle sisarukselle, ei välttämättä sovi toiselle. Saati sitten, kun kyse on äitien vinkit toisilleen. Mutta varmaa on, että jokainen äiti vinkkaa pelkkää vilpittömyyttään toisille :)
Miia